Samalla aaltopituudella

Urheilutapahtuman yleisö lainehtii ihmismeren muodossa käsillään aaltoja luoden. Myös planeettamme on kunnostautunut aalloissa. Pohjois-Atlantin kourat nousivat nimittäin 19 metrin ennätysaalloksi osoittaen universaalista suosiotaan, mutta kenelle tai mille sitä uutiset eivät kerro. Tämä Islannin ja Britannian välillä voimiensa tunnoissa muljahdellut jättiaalto jakaa kuitenkin sulassa sovussa uutispalstan Saara Aallon kanssa, joka on palannut Suomeen ihan näillä merenkulkusekunneilla kuitattuaan Britanniasta laulukilpailun kirkkaan toisen sijan.

Aallon rantautuminen Helsinkiin vaiko sittenkin Ouluun herättää innostunutta säpinää, mutta ei suinkaan Pohjoisen Lainelautailijoissa, sillä ainakin Oulun edustalla meri on jäässä. Siitä minne säkenöivä tähtemme laskeutuu, ei ole tietoa, mutta Meksikonlahdelta on löydetty meren uumenista hillitön kraatteri, jonka on saanut aikaan säkenöivä tähdenkaltaisuus eli asteroidin törmäys, joka koitui mm. dinosaurusten kohtaloksi.

Samaan aikaan kun Helsingissä myydään dinosauruksen pikkuveljen eli poron sarvesta veistettyjä koruja matkamuistoiksi, Oulussa mietitään olisiko heillä pokkaa panostaa poroturismiin ja että miten huomioida Saara Aallon saavutus. Saaran nimeä kantavalla kadulla vaiko sittenkin laulukilpailulla. Miten olisi merenrantatontti upeimmalta paikalta, eihän Aaltoa merestä voi irrottaa. Nimikkoporo, katu tai laulukilpailu olisivat ihan jees, mutta eiväthän ne Aallon energistä vetovoimaa kaupungille takaa. Oululla onkin hätä maailmalla mainetta niittäneen Saara Aallon menettämisestä jollekin muulle kaupungille, mutta onhan Oulussa jo kitaraton kitaransoittokilpailukin.

Hevisaurus on olemassa, mutta dinosauruksia emme takaisin saa. Aaltoyliopisto, -radio, -taikuri, -museo, -jakkara ja -maljakko löytyvät suomituotevalikoimasta. Ehkä eksoottinen poroja kuhiseva Saaran nimeä kantava merellinen ja talvinen elämyspuisto onkin juuri se, mikä meiltä puuttuu. Poroturismin, laulullisuuden ja Saara Aallon voikin yhdistää. Voimme perustaa talvikylän, jossa on tarjolla poroajelua, lumirakennelmia ja tietenkin hulppeassa lumisalissa konsertoiva Saara Aalto, joka ei jäädy edes pakkasessa toisin kuten sisarensa Suvi, jolle saattaa käydä kuten jouluaamun järven aallolle. Varpunen heistä ei ole kumpikaan.

Paikoista passelein Aallon spektaakkelimaiselle häppeningille on ehdottomasti Oulun Nallikarin ranta, sillä sieltä ei enää puutu kuin itse Aalto kimaltavine lumikuningattaren asuineen, sillä meri, porot ja jopa lumirakennuksinen talvikyläkin ovat jo olemassa. Tälläkin hetkellä eräs yrittäjä kiillottaa jo lumitykkiään leikkiäkseen jumalaa ja luodakseen tarpeeksi lunta, kun luoja ei enää sitä suo kokonaisen lumikylän rakentamiseksi. Lumi ei siis ole vielä peittänyt ainakaan tarpeeksi. Se on se ilmaston lämpeneminen. Synti suuri surkia, sanoo isoisä Eeli Tiernapoikadokumentillaan, mutta mitä Saara nauroi, kysyyhän sitä jo itse iso kirjakin. Kenties muinainen Raamattu-Saarakin kihlautui modernin kaimansa lailla naurujoogaohjaajan kanssa. Siinä on Meri Aaltonsa valinnut.

Aalto-Saaran X Factorisessa raamatullisuudessa veden elementteineen ja pyhine nauruineen on viitekehystä ilmaston lämpenemisen ulottuvuuden huomioiden enemmänkin arkkiteemaan ja vedenpaisumukseen kuin talvikylään. Lappeenrantalainen kirkko voisikin lahjoittaa Aallolle ne ylimääräiset kirkkourkunsa. Mikä olisikaan upeampi ilmestys kuin jättimäisiä urkuja soittava Aalto merenrannalla aallonmurtajan kärjessä spektaakkelimaisessa puulaivassa vetämässä jompaakumpaa Titanic-biisiä: Mai haart vill gouonnia tai Sua kohti herraani. Tai kenties naisversio Nauravasta kulkurista olisi veikeämpi. Kirkostaeroajien kerholaisille tarjottaisiin raamattuneutraalia Aaltoversiota, joka löytyy ranskankielen sivupolun kautta; ranskan äiti ja meri lausutaan samalla tavalla. Kenties Saara voisi saada maailman äidin tittelin, ainakin suloinen Oulu syntyi hänen kätilöimänä maailman kartalle X Factor-synnytyssalissa.

Ehkä olisi kysyttävä Aallolta itseltään kenen maskotti hän haluaa olla Oulun vai Helsingin. Guggenheim meni Hel-singiltä sivu suun, eikä se päässyt taidekulttuuriseen ilmapiiriin henkistä äimisteltävää kraatteria muodostamaan, mutta kenties Saara Aalto olisi sopiva koppi koko Suomen tähtitieteelliseen räpylään.

Toivoa sopii Saara Aallolle pysyvää tähteyttä, luovuuden maininkeja, liplatteluja ja merenväristyksiä sekä pitkää ikää, johon liittyen todettakoon vielä, että juuri tulleen tiedon mukaan Saaran läheskaima hollywoodilainen supertähti Sari Gabor eli sentään lähes sata vuotiaaksi. Oletko valmis Suomi lähes sata; Saara Aalto eli nosteemme kansallisen identiteettimme surffilaudalle on tulossa. Suomi sata vuoden pääteemana onkin Koko Suomi surffaa. Tai smurffaa, sinivalkoisessa kuvastossa pitäydytään luonnollisestikin.

Nyt siis sinäkin voit liittyä aallolla ratsastajiin. Siitä vain katajaisen puulevyn päälle makaamaan ja odottamaan aaltoa. Oikean surffilaudan puutteessa mäntypuinen soffakin käy. Aallon lähestyessä olennaista on alkaa meloa vimmatusti käsillä kohti konkreettista tahi kuviteltua rantaa. Sopivalla hetkellä lähellä aallon harjaa kukin nousee seisomaan levittäen kätensä tasapainottamaan hurjaa kyytiä menestyksen merillä. Sohvaperuna-, -porkkana- ja lanttulaatikkoinen kansa nauraa kihertää tohkeissaan muutosten tuulten puhaltaessa. On uusi vuosi, uudet kujeet ja aidot aikeet uuden paremman elämän alkamiseksi. Olemme aallonharjalla matkalla maailman maineeseen.

Tuntematon Waeltaja

Ruskea evankeliumi

Joko Sinä kävit Joulukakalla?

En laula joululauluja, en laita jouluruokaa, en lähetä joulukortteja, en anna joululahjoja enkä myöskään vastaanota niitä. En harrasta jouluhaukottelua, en joulusiivoamista, en joulusyömistä, en jouluradiota, en jouluverhoja, joulusukkia tahi kuusia. Ohitan koko joulun. En siksi, että vihaisin joulua, vaan siksi, että minulla on muuta innoittavampaa tekemistä.

Tarkoitus ei ole vältellä joulua, siinä vaan ei ole mitään minua varten. Luulin jopa, että olisin täysin jouluton ihminen, mutta se ei pidäkään paikkaansa. Fanitan nimittäin suunnattomasti joulukakkaa. On hänellä nimikin, nimittäin Mr. Hankey. Jos tässä universumissa joulun nimissä on ihmiskunnalla osunut jotakin napakymppiin, niin se on ehdottomasti Southpark tv-piirrossarjan ryppyreiän kosmoksesta vapautunut ruskea hahmo. Siis paska. Joulu sellainen.

Tämä teksti on omistettu Mr. Hankey joulukakalle ja kaikille hänen sukulaisilleen, jotka jouluksi nimettynä jaksona syntyvät ruskean täyteläisinä maailmaan viattomina kuin Jeesuslapsi konsanaan.

Ihmiselle koittaa torvisoittokunnan harjoitukset joka päivä. Älypuhelimen tai sanomalehden kanssa hän vaivihkaa siirtyy toiletin puolelle suolen annettua lähtömerkin ja asettuu soittoasentoonsa. Soitin on viritetty, housut laskettu ja kaikukammiot kunnossa, ei muuta kuin antaa palaa! Siinä ei jää muu perhe kuuloetäisyyden ulkopuolelle, kun perheen isukki tyhjentää suoli puoltaan. Niin suuresti hän torvellaan soittelee, että soitto kiirii kauas, varsinainen tuubasankari.

Soittajasankarimme soittavat useimmiten unisono, yksiäänisesti. Joillakin soitto tulee matalalta bassona ja haikeasti, toisilla taas korkealta sopraanona, kovaa ja kiivaasti. Mielelläni käyttäisin termiä: diminuendo, vähitellen hiljentyen, sillä vakuuttava rymähdys laantuu vähitellen pikku noroiseksi liplatteluksi. Joskus taas tuntuu kuin soittajalta repeäisi takapuoli. Sellainen soittelu on varsinainen fortepiano, voimakkaasti ja heti sen jälkeen hiljaa.

Joidenkin tuubasankareiden alkutöräytys on vasta preludia eli alkusoittoa ja varsinainen soolo tulee vasta sen jälkeen. Näistä kaikista monisävyisistä soittotavoista keskustellessamme voimmekin puhua nyansseista eli vivahteista ja äänenvoimakkuuden vaihtelusta.

Ummetuksen hetkellä soitetaan vessanperillä useimmiten espressivo, ilmeikkäästi, sillä kasvojen vääntelehtiminen ilmevariaatiosta toiseen ulostuksen yhteydessä on hyvin tavallista, kun ruskea tulokas ei millään halua syntyä tälle puolelle universumia siitäkään huolimatta, että tunnelin päässä näkyy valoa. Kun taas vessaa ei ole lähellä, ja hätä on kova, kun kakka uhkaa syntyä jo, täytyy (t)ulostajan olla vessaan pääsyyn asti tenuto, pidättäen. Pierutenuto onkin esimerkiksi sosiaalisissa tilanteissa erittäin yleinen sivistykseen luettava olemisentapa. Itsetunnoltamme olemme eräänlaista pierunpidättäjäkansaa.

  Kahden ääripään ummetuksen ja ripulin välimaastoon asettuu KKK eli kultaisen keskitien kakka, joka tulee täydellisesti ulos glissando, liukuen. Kaikille niille, jotka joulun nimissä tavoittelevat täydellisyyttä tarkkoine suunnitelmineen ja aikatauluineen, glissandokakka on unelmien täyttymys. Se kruunaa joulun.

Sukupuoleen ja ikään katsomatta päivittäin joka hetki jossain istuu joku paskalla. Jokainen tyylillään, mutta naiset sekä muut häveliäät persoonallisuudet ovat soittotaitoineen varsinaisia hienostelijoita. Heille pätee termi piano pianissimo, mahdollisimman hiljaa, sillä sen verran hillitysti he yrittävät häärätä pytyllä ettei vaan kuuluisi muille. Paskaamisen nolouskerroin ajaakin mitä omituisimpiin tekoihin; mm. vuoraamaan vessanpytyn vessapaperikerroksella, ettei kiusallista ruskeiden kuulien lumpsahtelua kuulu.

Joidenkin erityisnolousherkkien suosikki on pitää kädellään vessapaperin palasta heti siinä ryppyreiän edessä ja näin ollen hidastaa ja hillitä sekä liian innokasta paskaa että pierua, jotka voisivat saada aikaan ääntä. Tämä on varsinainen kontrollifriikin taidonnäyte. Jäljelle jää useimmiten hiljaista suhinaa kuin haitarin palkeet, mutta ilman ääntä. Haloo mitä ovat trumpetinsoittotreenit ilman trumpetin soittoa.

Pikkulapsen soittotapaa kuvaa parhaiten termi dolce, suloisesti. Nuoruusikäinen puolestaan soittelee vessan puolella allegretto, hilpeästi, kevyesti, sillä niin helposti ja suurempia taistelematta suoli tyhjenee. Iän karttuessa kakkapuolikin vaimenee nuoruuden terhakkaista ja äänekkäistä vuosistaan. Senioreiden kohdalla puhunkin usein jo pianissimosta, aivan hiljaa, sillä suoli ei puhu eikä pukahda. Vanha mies ei saa edes pierua aikaiseksi. Tai vaihtoehtoisesti löystynyt soitin räpättää spontaanisti yllättäen missä hyvänsä, aivan kuin eläen täysin omaa elämänsä.

Jos vessasoitto on äänestä ja sen voimakkuuden eri vaihteluista tehty, niin kyllä löytyy tempo puolessakin. Persoona, jonka fyysinen suoli on panttaavaa mallia, käyttää tiettyinä soittopäivinään rubaton, vuoroin kiihtyen ja hidastuen tempoa. Lienee niitä soitetuimpia tahteja vessojemme kätköissä, varsinkin ah-mattien joukossa, sillä hehän ahtaavat rohmuun suuhunsa mitä tahansa, kuinka paljon tahansa ja mahdollisimman nopeasti. Siellä ne sitten ovat kaikki sulassa sekasotkussa, joten arvata saattaa, että ulostamistarpeelle antautuessa rytmi on välillä temmokas, välillä rauhoittuva.

  Niin sanotun todella kuivan ja kiinteän kakan ollessa kyseessä olen joskus kuullut vessasta jopa molskahdusten perusteella alla marciaa, marssin tapaan. Se on se rusinan pudottelijoiden musiikkisuuntaus. Todettakoon vielä myös, että tilannetajuton eli laktoosia syönyt laktoosi-intolerantikko on prestissimon, erittäin nopeasti mestari, sillä vääntävä kaasua kerännyt maha räjähtää hetkessä valtavalla tempolla pytyn seinille. Tämä soittomuoto on hälyttävästi vähentynyt laktoosittomien tuotteiden innovaation myötä. Oi niitä aikoja kun tuon tuostakin pääsi kohtaamaan peräpuolellaan rymäyttäjän. Se on sellainen kumakka määrätietoinen soolo. Sen ukkosen jumalan volyymin rinnalla oikeastaan kaikki muut soittimet ja soittotavat kalpenevat.

Jokainen meistä lienee varsinainen uniikkivirtuoosi näissä pyttykonserttisalien pakarasoittofestivaaleissa , sillä ovathan soittoharjoitukset kuuluneet elonkulkuun varhaisista lapsuusvuosista tähän päivään saakka. Luontaisetuiset soittoharjoituksemme tarjoavat meille äänien, tuntemusten ja hajujen moniulotteisen ainutkertaisuuden. Normaalin ihmisen paskabiografi eli kakkaelämäkerta pitääkin sisällään liukuman kahden selkeän pääpiirteen välillä; lapsuuden La dolce vitaalikakasta vanhuuden pianissimopaskaan. Ja kaikkea siltä väliltä, sitähän se elämä on.

Juice Leskinen viisasteli aikoinaan Sika kappaleessaan, että ihminen on sitä mitä hän syö. Lisättäköön tähän, että henkilökohtainen paskamme ja paskaamiskulttuurimme luonne on identtinen sen kanssa miten olemme syöneet. Tässä olisikin aihetta päivittäiselle paskahoroskoopille jopa mentaaliselle inventaariolle; paskaansa katsomalla ihminen katsookin itse asiassa peiliin. Paska on ominaispiirteiltään suora todiste siitä miten olemme lähimenneisyydessä eläneet. Siitä voi ennustaa myös tulevaa.

Suotakoon vielä ymmärtäväinen muistohetki niille, jotka elivät ainoastaan riuku- ja ulkohuussiaikana; nahkapasuunat toki tuolloinkin rymähtivät, vonkuivat, pärisivät, narisivat, paukkuivat ja suhisivat, mutta itse tuotos laskeutui hiljaisesti paskakasan päälle ilman ulkopuolisten todistettavaa todistusta. Surullista kyllä soolo jäi äänimaailmaltaan suppeammaksi, kun kimakka pöntön kaikupinnasta voimaa ottava molskahdus jäi täysin kokematta, mutta myönnettäköön, että ulkoilmaan laskeutuva kakka saattaa kuitenkin olla jopa kliiniseen vessaan joutuvaa kakkaa onnellisempi. Uusimpien tutkimusten mukaan onkin selvinnyt jopa, että jotkut paskat eivät pidä kirkasvesisukelluksesta.

Ja lopuksi vielä vinkkien maailmaan, nimittäin jos haluat välttyä modernissa vessassa paskan sukelluksen aiheuttamalta kiusalliselta molskahdukselta vessapaperitrikkiin turvautumatta, täytyy ulostajan eli sinun olla varsinainen virtuoosi ja ulostaa hallitusti. Ideana on, ettet anna ulosteen sujahtaa vessanpöntön vesille holtittomasti miten sattuu, vaan että lasket paskan ulos äärimmäistä taituruutta osoittaen hivuttamalla hitaasti siten, että vasta kun paskan uloin pää koskettaa jo pöntön vettä, vasta sitten katkaiset paskan toisesta päästä. Tätä voisi kutsua jo kakkamystikkoguru tempuksi. Varsinaista kakkajoogaa.

    Sopii koettaa, moinen harjoittaminen sopii oivallisesti joulupäivän harjoituksiin. Jännittävää joulupäivän paskomisesta tekee myös se, että koskaan ei voi tietää onko omasta pakaralaaksosta maailmaan työntyvä ruskea ystävä aivan tavis vaiko sittenkin se aito jeesuskakka. Niille tiedoksi, jotka haluavat joulun kunniaksi saattaa maailmaan juuri jeesuskakan, että paska kelluu kun siinä on rasvaa. Miten sellainen ulosteen koostumus saadaan aikaiseksi, sitä en tiedä, mutta ehkä joku gluteenikko-Irmeli vinkkaa siitä joskus Pirkkalehden paskapalstalla.

Joulun oleellisimpia ilmestyksiä odotellessa… TuWa – Tuntematon Waeltaja

Katso Mr. Hankeyn tunnelmia täältä. Ja iloitse kakkaevankeliumin parissa.

 

 

Nenänomi – hajun ammattilainen

Tuntematon Waeltaja on niin kutsuttu nenänomi eli hajun ammattilainen. Ensisijaisesti Tuntematon Waeltaja mittaakin maailman luonnetta hajujen ja tuoksujen perusteella, mutta ei tee tätä mitenkään mustavalkoisen yksitoikkoisesti hyvä-paha-hajusektorilla vaan jalosti nenän monipuolisia hajubongauksia noudattaen. Paha haju sektori on toki olemassa, mutta sinne on päässyt vain yksi universumissa vallitseva haju. Muut hajukategoriat ovat ihana, erinomainen, kummallinen, ihan hyvä ja ei niin hyvä.

Se ainoa paha haju löytyy talviselta hautausmaalta. On pimeää. On omanlaisensa haikeuden ja herkän pohdinnan tunnelma. Kynttilät valaisevat hautoja ja erityisesti patsaat työntyvät varjojen ja valojen leikissä esiin. On hiljaista ja seesteisen rauhallista. Hautausmaan asukkaat eivät pidä itsestään ääntä. Juuri äskettäin haudatun ruumiin kukkakumpu, ihmisten nimet hautakivissä sekä jylhien kuusten pyhä hartaus luovat jopa idyllisen tunnelman. Ja sitten siinä nenä bongaa sen. Mikä ihme voi saada aikaan tuollaisen kaasun.

Nenä on utelias ja se kävelyttää hajunlähdettä kohti. Waeltaja vaeltaa hautojen välissä, ja haju sen kuin voimistuu. Ja sitten hän myös näkee sen. Maassa olevan hauta-aukon kokoisen vastuksen, joka kuumentamalla sulattaa routaista maata haudankaivajaa varten. Aivot yrittävät jäsentää hajua. Se lokeroituu oitis pahasektorille, mutta jotain entuudestaan tuttua siinä on. Se on sukua sille hajulle mikä tulee siitä, kun kynsi kärvähtää saunanpesää sytyttäessä tai kun hius palaa kynttilän kanssa tuusatessa. Voisiko. Voisiko se olla routaiseen maahan noruneen ihmisruumiin nesteen ainesosien käryävää hajua.

Kerran Waeltajan tarkka hajuaisti pakotti hänet pikkutarkkamaisuudelta vaikuttavaan nipotukseen, kun hän ei suostunut yöpaikassa tarjolla olevan peitteen alle nukkumaan. Se kun haisi omituiselle. Patologinen puuttuminen peiton anatomiaan paljasti asioiden todellisen tilan. Hiiri oli mönkinyt peitteen ontelomaisiin täytteisiin ja kuollut sinne.

Metsässä kulkiessa Waeltajan nenä vainuaa tuon tuostakin vaikka mitä. Suopursujen täyteläiset aromit ja syreeninkukinnot täyttävät koko tienoon. Pihlajankukinto tuoksuu joskus alkukesän kuumina päivinä äitelän pilaantuneelle. Tuulettomina ilmoina tai kevyen tuulen alapuolella Waeltaja haistaa metsässä myös eläimen läsnäolon. Eläinvainu on jopa niin tarkka, että hän saattaa yöllä herätä haistaessaan huoneeseen mönkineen myyrän. Varsinkin jos myyrä nousee sänkyyn, kuten kerran kävi. Haju oli selvä, mutta pimeässä ei nähnyt mitään eikä keskellä yötä jaksanut alkaa tarkistamaankaan. Aamulla vieressä olevat myyrän kakkikikkareet paljastivat yöllisen vieraan olevan enemmän kuin vain unihoure.

Muutamaa asiaa Waeltaja ei ymmärrä, kuten parta- ja hajuvesipullouimareita. Ihmettelyä aiheuttaa myös vessojen kukkahajustesuihkupullot. Vaikka niissä voisi väittää olevan etäistä nostalgista kaipuuta siihen aikaan, kun ulkohuussi seisoi horsmapellon laidassa, on Waeltaja sitä mieltä, että vessojen kukkaiskeijusprayt ovat kemiallisia epäluomuja hajuja, jotka eivät kuulu hänen suosikkeihinsa.

Waeltaja onkin luomuhajujen ja tuoksujen kannalla, mitä rehellinen paskan haju esimerkiksi on. Hajusteissa lieneekin se sama illuusionaarinen tavoite kuin muissakin modernin ajan valkoisissa petoksissa. Koomisia sketsisarjoja lukuun ottamatta tv-ohjelmissa tai kirjallisuudessa hahmot eivät koskaan käy sonnalla. Osallistumme kaikki yhteiseen paskaa ei olemassa illuusion luomiseen. Tämä on Waeltajan mielestä yksi keskeinen ihmisyyden menetys, sillä mikään muu ei hänen mielestään ole terapeuttisempaa kuin haudata maahan saavillinen omaa paskaa. Sen aulis ihana ulkohuussikulttuuri mahdollistaa.

Eri vesien erilaiset tuoksut aina vuoristopuron kirkkaasta vedestä suolaisen meren vihertävyyteen, kuin myös savun vivahteet riippuen siitä onko poltettu kuusta, haapaa vai koivua, ovat Waeltajan loputtomia ihastelun ja uteliaisuuden kohteita. Innostusta ja myhäilevää tyytyväisyyttä herättävät myös mehiläispesän yksityiskohtaiset tuoksut aina mehiläisen siitepölyn hajuisesta ulosteesta pihkaisen propoliksen tai kennovahan tuoksuun.

Tuulisella säällä hajut liikkuvat nopeasti, tulevat ja menevät. Nykyelämän hienoudet ovat tuoneet tämän ulkoelämän todellisuuden olemassa olon myös seinien sisälle. Vaikka kuinka näet idyllivaivaa leipomalla pullaa tai pipareita, kodin tehokas ilmanvaihto imaisee heti tuoksut itseensä ja puhaltaa ne pihan harakoille.

Sama karu kohtalo on myös nykyajan pierulla. Tehokkaan ilmanvaihdon imu imee pierun itseensä lähestulkoon ennen kuin se on ehtinyt puhaltaa itsensä suolen kosmoksesta ulos vapauteen. Pierujen huonearomiaa kaipaaville Waeltaja suositteleekin satavuotiaan mökkivanhuksen hirsiseinäistä pientä kamaria; hernetuuvingin innoittamana lounasaikaan maailmaan syntynyt pieru on hyvällä tuurilla vielä illalla aistittavissa.

Mainittakoon vielä, että Waeltajan isän naisystävällä on tarkkahajuisen maailmankuvan omaavan mielestä kiinnostava ruuansulatusjärjestelmä. Kaasun hajukirjo on nimittäin kadehdittavan voimakas ja vivahteinen. Waeltajan isä, pieruaiheen pesunkestävä ammattilainen, opetti mielitiettyään; kun vetäydyt piiloon pierua laskemaan, ei kannata heti pierun vapauduttua palata toisten seuraan, vaan pidä parin sekunnintauko ja sitten tee takalistollasi nykäisevä liike, jotta pieru irtoaa.

Nenän ja peräaukon välillä vallitsee täysin luonnollinen hajun luoma silta. Joulu on nenänomin kulta-aikaa. Siispä aitoa joulupierua odotellessa. Lanttu ja porkkanalaatikot ja erinäiset yltäkylläiset proteiinitankkaukset takaavat sen, että kun se vihdoin syntyy joulutähtien välkkyessä, on se silkkaa hajujen laadukasta aatelia.

Tuntematon Waeltaja

 

 

Aforistinen välipala – Aphoristic snack