Samalla aaltopituudella

mere-mer-tuntematon-waeltaja-unknown-wanderer-copyUrheilutapahtuman yleisö lainehtii ihmismeren muodossa käsillään aaltoja luoden. Myös planeettamme on kunnostautunut aalloissa. Pohjois-Atlantin kourat nousivat nimittäin 19 metrin ennätysaalloksi osoittaen universaalista suosiotaan, mutta kenelle tai mille sitä uutiset eivät kerro. Tämä Islannin ja Britannian välillä voimiensa tunnoissa muljahdellut jättiaalto jakaa kuitenkin sulassa sovussa uutispalstan Saara Aallon kanssa, joka on palannut Suomeen ihan näillä merenkulkusekunneilla kuitattuaan Britanniasta laulukilpailun kirkkaan toisen sijan.

Aallon rantautuminen Helsinkiin vaiko sittenkin Ouluun herättää innostunutta säpinää, mutta ei suinkaan Pohjoisen Lainelautailijoissa, sillä ainakin Oulun edustalla meri on jäässä. Siitä minne säkenöivä tähtemme laskeutuu, ei ole tietoa, mutta Meksikonlahdelta on löydetty meren uumenista hillitön kraatteri, jonka on saanut aikaan säkenöivä tähdenkaltaisuus eli asteroidin törmäys, joka koitui mm. dinosaurusten kohtaloksi.

Samaan aikaan kun Helsingissä myydään dinosauruksen pikkuveljen eli poron sarvesta veistettyjä koruja matkamuistoiksi, Oulussa mietitään olisiko heillä pokkaa panostaa poroturismiin ja että miten huomioida Saara Aallon saavutus. Saaran nimeä kantavalla kadulla vaiko sittenkin laulukilpailulla. Miten olisi merenrantatontti upeimmalta paikalta, eihän Aaltoa merestä voi irrottaa. Nimikkoporo, katu tai laulukilpailu olisivat ihan jees, mutta eiväthän ne Aallon energistä vetovoimaa kaupungille takaa. Oululla onkin hätä maailmalla mainetta niittäneen Saara Aallon menettämisestä jollekin muulle kaupungille, mutta onhan Oulussa jo kitaraton kitaransoittokilpailukin.

Hevisaurus on olemassa, mutta dinosauruksia emme takaisin saa. Aaltoyliopisto, -radio, -taikuri, -museo, -jakkara ja -maljakko löytyvät suomituotevalikoimasta. Ehkä eksoottinen poroja kuhiseva Saaran nimeä kantava merellinen ja talvinen elämyspuisto onkin juuri se, mikä meiltä puuttuu. Poroturismin, laulullisuuden ja Saara Aallon voikin yhdistää. Voimme perustaa talvikylän, jossa on tarjolla poroajelua, lumirakennelmia ja tietenkin hulppeassa lumisalissa konsertoiva Saara Aalto, joka ei jäädy edes pakkasessa toisin kuten sisarensa Suvi, jolle saattaa käydä kuten jouluaamun järven aallolle. Varpunen heistä ei ole kumpikaan.

Paikoista passelein Aallon spektaakkelimaiselle häppeningille on ehdottomasti Oulun Nallikarin ranta, sillä sieltä ei enää puutu kuin itse Aalto kimaltavine lumikuningattaren asuineen, sillä meri, porot ja jopa lumirakennuksinen talvikyläkin ovat jo olemassa. Tälläkin hetkellä eräs yrittäjä kiillottaa jo lumitykkiään leikkiäkseen jumalaa ja luodakseen tarpeeksi lunta, kun luoja ei enää sitä suo kokonaisen lumikylän rakentamiseksi. Lumi ei siis ole vielä peittänyt ainakaan tarpeeksi. Se on se ilmaston lämpeneminen. Synti suuri surkia, sanoo isoisä Eeli Tiernapoikadokumentillaan, mutta mitä Saara nauroi, kysyyhän sitä jo itse iso kirjakin. Kenties muinainen Raamattu-Saarakin kihlautui modernin kaimansa lailla naurujoogaohjaajan kanssa. Siinä on Meri Aaltonsa valinnut.

Aalto-Saaran X Factorisessa raamatullisuudessa veden elementteineen ja pyhine nauruineen on viitekehystä ilmaston lämpenemisen ulottuvuuden huomioiden enemmänkin arkkiteemaan ja vedenpaisumukseen kuin talvikylään. Lappeenrantalainen kirkko voisikin lahjoittaa Aallolle ne ylimääräiset kirkkourkunsa. Mikä olisikaan upeampi ilmestys kuin jättimäisiä urkuja soittava Aalto merenrannalla aallonmurtajan kärjessä spektaakkelimaisessa puulaivassa vetämässä jompaakumpaa Titanic-biisiä: Mai haart vill gouonnia tai Sua kohti herraani. Tai kenties naisversio Nauravasta kulkurista olisi veikeämpi. Kirkostaeroajien kerholaisille tarjottaisiin raamattuneutraalia Aaltoversiota, joka löytyy ranskankielen sivupolun kautta; ranskan äiti ja meri lausutaan samalla tavalla. Kenties Saara voisi saada maailman äidin tittelin, ainakin suloinen Oulu syntyi hänen kätilöimänä maailman kartalle X Factor-synnytyssalissa.

Ehkä olisi kysyttävä Aallolta itseltään kenen maskotti hän haluaa olla Oulun vai Helsingin. Guggenheim meni Hel-singiltä sivu suun, eikä se päässyt taidekulttuuriseen ilmapiiriin henkistä äimisteltävää kraatteria muodostamaan, mutta kenties Saara Aalto olisi sopiva koppi koko Suomen tähtitieteelliseen räpylään.

Toivoa sopii Saara Aallolle pysyvää tähteyttä, luovuuden maininkeja, liplatteluja ja merenväristyksiä sekä pitkää ikää, johon liittyen todettakoon vielä, että juuri tulleen tiedon mukaan Saaran läheskaima hollywoodilainen supertähti Sari Gabor eli sentään lähes sata vuotiaaksi. Oletko valmis Suomi lähes sata; Saara Aalto eli nosteemme kansallisen identiteettimme surffilaudalle on tulossa. Suomi sata vuoden pääteemana onkin Koko Suomi surffaa. Tai smurffaa, sinivalkoisessa kuvastossa pitäydytään luonnollisestikin.

Nyt siis sinäkin voit liittyä aallolla ratsastajiin. Siitä vain katajaisen puulevyn päälle makaamaan ja odottamaan aaltoa. Oikean surffilaudan puutteessa mäntypuinen soffakin käy. Aallon lähestyessä olennaista on alkaa meloa vimmatusti käsillä kohti konkreettista tahi kuviteltua rantaa. Sopivalla hetkellä lähellä aallon harjaa kukin nousee seisomaan levittäen kätensä tasapainottamaan hurjaa kyytiä menestyksen merillä. Sohvaperuna-, -porkkana- ja lanttulaatikkoinen kansa nauraa kihertää tohkeissaan muutosten tuulten puhaltaessa. On uusi vuosi, uudet kujeet ja aidot aikeet uuden paremman elämän alkamiseksi. Olemme aallonharjalla matkalla maailman maineeseen.

Tuntematon Waeltaja

Nenänomi – hajun ammattilainen

nenanomi-tuwa-copy

Tuntematon Waeltaja on niin kutsuttu nenänomi eli hajun ammattilainen. Ensisijaisesti Tuntematon Waeltaja mittaakin maailman luonnetta hajujen ja tuoksujen perusteella, mutta ei tee tätä mitenkään mustavalkoisen yksitoikkoisesti hyvä-paha-hajusektorilla vaan jalosti nenän monipuolisia hajubongauksia noudattaen. Paha haju sektori on toki olemassa, mutta sinne on päässyt vain yksi universumissa vallitseva haju. Muut hajukategoriat ovat ihana, erinomainen, kummallinen, ihan hyvä ja ei niin hyvä.

Se ainoa paha haju löytyy talviselta hautausmaalta. On pimeää. On omanlaisensa haikeuden ja herkän pohdinnan tunnelma. Kynttilät valaisevat hautoja ja erityisesti patsaat työntyvät varjojen ja valojen leikissä esiin. On hiljaista ja seesteisen rauhallista. Hautausmaan asukkaat eivät pidä itsestään ääntä. Juuri äskettäin haudatun ruumiin kukkakumpu, ihmisten nimet hautakivissä sekä jylhien kuusten pyhä hartaus luovat jopa idyllisen tunnelman. Ja sitten siinä nenä bongaa sen. Mikä ihme voi saada aikaan tuollaisen kaasun.

Nenä on utelias ja se kävelyttää hajunlähdettä kohti. Waeltaja vaeltaa hautojen välissä, ja haju sen kuin voimistuu. Ja sitten hän myös näkee sen. Maassa olevan hauta-aukon kokoisen vastuksen, joka kuumentamalla sulattaa routaista maata haudankaivajaa varten. Aivot yrittävät jäsentää hajua. Se lokeroituu oitis pahasektorille, mutta jotain entuudestaan tuttua siinä on. Se on sukua sille hajulle mikä tulee siitä, kun kynsi kärvähtää saunanpesää sytyttäessä tai kun hius palaa kynttilän kanssa tuusatessa. Voisiko. Voisiko se olla routaiseen maahan noruneen ihmisruumiin nesteen ainesosien käryävää hajua.

Kerran Waeltajan tarkka hajuaisti pakotti hänet pikkutarkkamaisuudelta vaikuttavaan nipotukseen, kun hän ei suostunut yöpaikassa tarjolla olevan peitteen alle nukkumaan. Se kun haisi omituiselle. Patologinen puuttuminen peiton anatomiaan paljasti asioiden todellisen tilan. Hiiri oli mönkinyt peitteen ontelomaisiin täytteisiin ja kuollut sinne.

Metsässä kulkiessa Waeltajan nenä vainuaa tuon tuostakin vaikka mitä. Suopursujen täyteläiset aromit ja syreeninkukinnot täyttävät koko tienoon. Pihlajankukinto tuoksuu joskus alkukesän kuumina päivinä äitelän pilaantuneelle. Tuulettomina ilmoina tai kevyen tuulen alapuolella Waeltaja haistaa metsässä myös eläimen läsnäolon. Eläinvainu on jopa niin tarkka, että hän saattaa yöllä herätä haistaessaan huoneeseen mönkineen myyrän. Varsinkin jos myyrä nousee sänkyyn, kuten kerran kävi. Haju oli selvä, mutta pimeässä ei nähnyt mitään eikä keskellä yötä jaksanut alkaa tarkistamaankaan. Aamulla vieressä olevat myyrän kakkikikkareet paljastivat yöllisen vieraan olevan enemmän kuin vain unihoure.

Muutamaa asiaa Waeltaja ei ymmärrä, kuten parta- ja hajuvesipullouimareita. Ihmettelyä aiheuttaa myös vessojen kukkahajustesuihkupullot. Vaikka niissä voisi väittää olevan etäistä nostalgista kaipuuta siihen aikaan, kun ulkohuussi seisoi horsmapellon laidassa, on Waeltaja sitä mieltä, että vessojen kukkaiskeijusprayt ovat kemiallisia epäluomuja hajuja, jotka eivät kuulu hänen suosikkeihinsa.

Waeltaja onkin luomuhajujen ja tuoksujen kannalla, mitä rehellinen paskan haju esimerkiksi on. Hajusteissa lieneekin se sama illuusionaarinen tavoite kuin muissakin modernin ajan valkoisissa petoksissa. Koomisia sketsisarjoja lukuun ottamatta tv-ohjelmissa tai kirjallisuudessa hahmot eivät koskaan käy sonnalla. Osallistumme kaikki yhteiseen paskaa ei olemassa illuusion luomiseen. Tämä on Waeltajan mielestä yksi keskeinen ihmisyyden menetys, sillä mikään muu ei hänen mielestään ole terapeuttisempaa kuin haudata maahan saavillinen omaa paskaa. Sen aulis ihana ulkohuussikulttuuri mahdollistaa.

Eri vesien erilaiset tuoksut aina vuoristopuron kirkkaasta vedestä suolaisen meren vihertävyyteen, kuin myös savun vivahteet riippuen siitä onko poltettu kuusta, haapaa vai koivua, ovat Waeltajan loputtomia ihastelun ja uteliaisuuden kohteita. Innostusta ja myhäilevää tyytyväisyyttä herättävät myös mehiläispesän yksityiskohtaiset tuoksut aina mehiläisen siitepölyn hajuisesta ulosteesta pihkaisen propoliksen tai kennovahan tuoksuun.

Tuulisella säällä hajut liikkuvat nopeasti, tulevat ja menevät. Nykyelämän hienoudet ovat tuoneet tämän ulkoelämän todellisuuden olemassa olon myös seinien sisälle. Vaikka kuinka näet idyllivaivaa leipomalla pullaa tai pipareita, kodin tehokas ilmanvaihto imaisee heti tuoksut itseensä ja puhaltaa ne pihan harakoille.

Sama karu kohtalo on myös nykyajan pierulla. Tehokkaan ilmanvaihdon imu imee pierun itseensä lähestulkoon ennen kuin se on ehtinyt puhaltaa itsensä suolen kosmoksesta ulos vapauteen. Pierujen huonearomiaa kaipaaville Waeltaja suositteleekin satavuotiaan mökkivanhuksen hirsiseinäistä pientä kamaria; hernetuuvingin innoittamana lounasaikaan maailmaan syntynyt pieru on hyvällä tuurilla vielä illalla aistittavissa.

Mainittakoon vielä, että Waeltajan isän naisystävällä on tarkkahajuisen maailmankuvan omaavan mielestä kiinnostava ruuansulatusjärjestelmä. Kaasun hajukirjo on nimittäin kadehdittavan voimakas ja vivahteinen. Waeltajan isä, pieruaiheen pesunkestävä ammattilainen, opetti mielitiettyään; kun vetäydyt piiloon pierua laskemaan, ei kannata heti pierun vapauduttua palata toisten seuraan, vaan pidä parin sekunnintauko ja sitten tee takalistollasi nykäisevä liike, jotta pieru irtoaa.

Nenän ja peräaukon välillä vallitsee täysin luonnollinen hajun luoma silta. Joulu on nenänomin kulta-aikaa. Siispä aitoa joulupierua odotellessa. Lanttu ja porkkanalaatikot ja erinäiset yltäkylläiset proteiinitankkaukset takaavat sen, että kun se vihdoin syntyy joulutähtien välkkyessä, on se silkkaa hajujen laadukasta aatelia.

Tuntematon Waeltaja